Höllyvältä mättäältä suonsilmäkkeeseen
Ensin on uho, yli-ihmisyys, hybris. Väliin rippunen ikävää ja rakkautta. Tai vaihtoehtoisesti pyhää vihaa, "vihaan sinua, en halua koskaan enää kuulla sinusta mitään". Kun dokaamista on jatkunut muutamia päiviä ja mies alkaa olla huonossa hapessa, hänelle iskee itseinho ja hänestä tulee itkuinen, vannova, kaipaava, rakkautta vuodattava, vaikeasti kiinni saatava. Hänestä ei saa otetta, mutta hän itse pommittaa unen ja pöhnän välisinä aikoina loputtomin viestein, joista niistäkin olen oppinut tunnistamaan kaavoja.
Rakastan sinua koko sieluni voimasta. En halua menettää sinua ikinä.En jaksa enää, mä vaan luovutan.En ryyppää, en lähde minnekään. Ikävä. Tuun kohta.
Syksyn aikana olen kertaalleen ties kuinka monettako kertaa tilannut hänelle lanssin ja parikin kertaa leikkinyt tölkinpiilotusleikkiä. Tölkinpiilotus on jännä kahden hengen seurapeli, jota pelataan, kun juoppo lasettelee putkeaan alas ja kaapissa on oltava tätä varten riittävästi olutta viinakrampin ehkäisyyn, mutta sitä ei saa olla vapaasti tarjolla, koska juoppo on ovela ja hiipii kuin kissa jääkaapille jos silmä välttää. Tästä syystä tölkit on piilotettava, mielellään jokainen omaan, mahdollisimman kekseliääseen piiloonsa, koska juoppo on myös laiska, eikä jaksa etsiä tölkkejä itse vaan herättää toisen vaikka keskellä yötä kun tarvitsee "yhden vain".
Kertaalleen olen myös joutunut turvautumaan miehen ystävien apuun, koska mies oli sellaisessa kunnossa, että makasi alasti makuuhuoneensa lattialla puoli päivää yrittäen holtittomasti kaatuillen välillä ylös. Kohtalaisen pienenä ihmisenä ei tullut edes mieleen yrittää nostaa häntä, joten jouduin soittamaan apujoukkoja paikalle. Oli säälittävää katsoa, kun toinen iso mies seisoo itkien katsomassa monikymmenvuotista ystäväänsä joka alasti möyryää lattialla edelleen ylös pääsemättä ja sopertelee sekavia.
Taidan olla hieman turtunut. Väsynyt ainakin. Rakkaus, sitä on edelleenkin ja sen puolesta haluaisin yrittää taistella - meillä parhaimmillaan on ollut hienoa yhdessä ja olemme suunnitelleet yhteistä elämää loppuiäksemme - mutta rakastavakin ihminen väsyy kun joutuu käymään samaa taistelua yhä uudestaan. Minun on suojeltava myös lapsiani siltä, että en väsähdä totaalisesti.
Viimeisin suonsilmäke on tuore. Sama kuvio, mies tempaisi kuin tyhjästä riidan. Aluksi järkytyin ja yritin sovitella ja pysyä rauhallisena. Kun mies jälleen kerran häipyi riidan varjolla, haistatellen mennessään, hermostuin itsekin. Normaalit vannomiset "en dokaa, en lähde dokaamaan". Riitelyä. Ilkeitä sanoja puolin ja toisin. Huolestuneena ja ahdistuneena minusta tulee ilkeä ja kylmä, jonkinlaista alkeellista defenssiä lienee. Tunteeni heiluvat laidasta laitaan, vihasta suunnattomaan suruun ja menetyksen tunteeseen.
Mies takertuu jokaiseen suuttuneena sanottuun ilkeään sanaani ja ohittaa kaiken muun. Olen vedonnut käytännön seikkoihin, sovittuihin juttuihin, annettuihin lupauksiin. Yrittänyt pyytää anteeksi sanoamiani ilkeyksiä. Mikään ei auta. Hän juo. Hän kuulemma "valitsee kuoleman". Olen kyllästynyt salailemaan asioita, en enää jaksa keksiä peitetarinoita, joten nyt kerron ihmetteleville miten asia on: mies juo, taas. Äitini kommentti oli että "ei tuosta tosiaankaan tule mitään". Se satutti, koska en vieläkään haluaisi siihen uskoa.
Onneksi olen kiinni elämässäni eikä ole edes mahdollisuutta lähteä väijymään miehen kuntoa ja tekemään epätoivoisia pelastusyrityksiä. Myönnän, se kävi mielessä, mutta onneksi soitin miehelle ja sain luurin täydeltä haistattelua ja raivokasta uhoa. Yritän pitää tuon puhelun miehen mielessä, enkä sitä toista, rakastavaa ja hellää, viisasta ja ihanaa. Sitä miestä kaipaan nytkin niin että sydämeen sattuu.
Alkoholismi on ankeuttaja joka vie rakkauden omiin pimeyksiinsä vaikka kuinka yrittäisi nykiä sitä takaisin.