Kuinka pitkämielinen rakkauden on oltava?
Haluanko rangaista miestä kun otan etäisyyttä, pysyn omassa kodissani ja lopetan auttamisen, kärjistettynä: otan häneltä rakkauteni pois? Pieni osa ajattelee ja toivoo, että poissaoloni saisi hänet havahtumaan ja tekemään itselleen jotain, hakemaan apua, mutta suurin syy auttamatta jättämiseen on kertakaikkinen kyllästyminen ja totaalinen jaksamattomuus. Miksi yrittää kun aiemmatkaan yritykset eivät ole johtaneet mihinkään pysyvään. Ei rakkaus mihinkään ole kadonnut, mutta sitä on ollut yhä vaikeampi kaivaa pintaan pettymysten, ahdistuksen, raivon ja surun alta.
Kiltti idealisti minussa yrittää vieläkin piipittää, että niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan ja mitä jos itse olisin samassa jamassa. Ja että jokainen meistä tarvitsee hyväksyntää, tukea, hellyyttä ja rakkautta. Näin ajattelin vielä syyskuussa ja lokakuun alussa ja yritin hampaat irvessä, menin mukaan toistuviin putkien loiventamisiin ja yritin mahdollisimman tyynesti sietää miehen kaikki oikut. Tiheät repsahdukset kuluttivat (onneksi?) sen verran piippuun, että kun tapahtumat ja pettymykset ovat tuoreessa muistissa, auttamisesta kieltäytyminen on yhtäkkiä mahdollista. Helppoa se ei ole.
Pelkään että joudun katumaan. Pahin skenaario lienee se, että mies kuolee ja joudun itsesyytöksien valtaan loppuiäkseni: olisinko kuitenkin voinut tehdä mitään, olisiko sittenkin pitänyt yrittää. Jokaisella on vastuu omasta elämästään ja juomisestaan ja ketään ei väkisin voi auttaa jaadajaada, tiedetään, mutta lienee inhimillistä jossitella, tässä tapauksessa jo etukäteen.
En odota yllätystä, en pidätä hengitystä, vaikka tietysti toivon että jonkinlainen ihme tapahtuisi ja mies rimpuilisi itsenäisesti kuiville.
Viime yönä ehdin jo säikähtää. Mies soitti yöllä (olin menossa nukkumaan enkä ollut ehtinyt laittaa puhelinta äänettömälle) ja pelkäsi viinakramppia. Käskin häntä soittamaan 112, laitoin puhelimen äänettömälle ja nukuin läpi yön sikeästi, kiitos hyvien unenlahjojen. Mies oli soittanut yöllä 04 pari kertaa ja aamulla kuulin, että hänet tosiaan oli viety ambulanssilla sairaalaan, jossa hänet olisi lääkkeillä vedetty kuiville. Mutta: mies lähti taksilla kotiinsa, todennäköisesti kaljakaupan kautta. Hänellä riitti kaikenlaisia (teko)syitä miksi ei ollut halunnut sairaalaan jäädä.
Mies on selvänä passannut ja hellinyt ja puhunut kauniita, ollut totaalisen ihana. Mutta varoituskelloni ovat ajoittain soineet. Huomasin muutaman kerran tämän syksyn aikana, että hän oli erityisen joustava ja mukava, mutta kas, vaatikin kiltteyden päälle oikeutta ottaa lasin, kaksi viiniä tai tölkin, kaksi olutta. Toki huomautin hänelle asiasta, mutta annoin periksi etten pilaisi iltaa riitelyllä.
Mies puhuu tunteistaan ja osoittaa hellyyttään päivittäin, puhuu ja pussaa. Minua jatkuva puhuminen on jopa hieman rasittanut, hän on sekä selvänä että humalassa itku silmässä ja suu vaahdossa selittänyt kuinka ei koskaan ole rakastanut ketään yhtä paljon ja kuinka tekee kaikkensa eteeni. Se imarteli, mutta myös väsytti ja löi yli. Tuli jopa ajatus siitä, että koska hänestä on niin kovin ihmeellistä, melkeinpä suuri kunnian- ja suosionosoitus se, että hän on rakastunut ja rakastaa, minun on rakkauden nimissä kestettävä mitä tahansa. Rakkaudellaan hän on kietonut minut itseensä niin kiinni, että ottaa sen varjolla oikeutuksen toteuttaa itseään juomalla kun sellainen hinku päälle iskee. "Minähän rakastan sinua!" Taikasanoja joilla kaikki kuitataan. En epäile etteikö hänen tunteensa olisi aito, mutta hiuksenhienoa manipulaation makua siinä on ollut.
Mies on äärimmäisen herkkähipiäinen (huono itsetunto vaikka pitääkin itseään ylivertaisena muihin nähden?) ja takertuu pieniinkin poikkipuolisiin sanoihin, jopa äänensävyihin ja ilmeisiin, joita yleensä tulkitsee mielensä mukaan. Eli jos olin vaikka ajatuksissani, olin torjuva ja "vihainen".
Vaikka näennäisesti elimme minun velvollisuuksieni määrittämässä rytmissä, pikkuhiljaa alkoi tuntua siltä, että miehen mielentilat, nukkumattomuus ja milloin mitkäkin tikusta kehitetyt stressit linjasivat arkeamme. Olen koko syksyn ollut varpaillani. Elokuun lopusta saakka jokainen viikko on ollut alamäkeä ja on ollut vaikea enää löytää vilpitöntä riemua siitä, että on löytänyt rinnalleen ihanan miehen joka rakastaa ehdoitta ja ottaa rakkautta kiitollisena vastaan. Taustalla kummittelivat isot ja pienet pettymykset, kännisekoilut ja niiden erilaiset henkiset ja fyysiset seuraamukset, miehen mielentilojen arvuuttelu ja juomisten vahtiminen. Kolmen syksyisen retkahduksen jälkeen loiventelupäivät (max 6-7) vaativat käytännössä 24/7 valppautta ja skarppausta. Loiventeleva alkoholisti talossa on kuin vastasyntynyt vauva, yhtä vaativa. Ainoa ero se, että mies osaa kävellä itse vessaan. Mies sai minut ottamaan vastuun loiventavien tölkkien ja diapamien annostelusta. Vähän kuin kiva yhteinen harraste: tässä me yhdessä kivasti ja kiltisti hoidetaan paketti taas kasaan ja jatketaan toistemme rakastamista. Näin jälkikäteen ajateltuna yhteinen ponnistelu kohti selviä päiviä sisälsi sekin manipulointia: "on niin huono olo että pakko saada yksi, jos nyt annat niin en pyydä kahteen tuntiin". Mies tiesi, että pelkäsin hänen saavan viinakrampin ja käytti sitä häikäilemättä hyväkseen.
Taitavaa, täytyy myöntää.