Loppuelämän ensiviikot?
Voin olla rauhallisin mielin vaikka mies suutahtaisi ja häipyisi mökötuvalleen. Kaksi viikkoa antaa jo kummasti pelivaraa, siinä ehtii selvitellä isommatkin solmut.
Miehessä on jälleen kerran tapahtunut huikea muutos. Inhottava ilkeilijä, känninen kusipää, valehteleva juoppo on poissa. Toivon, että lopullisesti. Antabus on todella kova myrkky, mutta keventää kummasti ihmisen oloa: mies pysyy taatusti kuivilla ja mitä kauemmin hän pysyy, sitä vähemmän hän haluaa juoda. Hän kyllä ymmärtää, että nyt on aika korjata suunta lopullisesti, loppuelämäksi.
Siitäkin olen iloinen että aiempien retkahdusten jälkeisiin aikoihin verrattuna mies ei nyt nöyristele ja morkkistele liikaa. Hän on oma sarkastinen itsensä ja hyvä niin. Nöyristelystä ei ole hyötyä pidemmän päälle.
Pystymme ennakoimaan ja suunnittelemaan tulevaa vapaammin ja rennommin ja miehen jokainen "oman ajan otto" ei enää tunnu uhalta. Emme kuitenkaan ahnehdi, etenemme pikkuhiljaa, yritämme tehdä kivoja juttuja ja nauttia siitä, että jatkuva pelko retkahtamisesta on ainakin toistaiseksi ohi.
Niin, toistaiseksi. Nyt mennään antabuksella, mutta jos lääke vaikuttaa maksa-arvoihin, on keksittävä jotain muuta. Onneksi tukiverkkoa, ammatillista, on ympärillä ja motivaatiokin taas kohdillaan, molemmilla.
Jos jotain tässä helvetinkurussa olen oppinut, se on se, että periksi ei kannata antaa jos sydämestä löytyy rippunenkin toivoa ja uskoa, mutta omat rajat pitää uskaltaa asettaa.