Loppuelämän ensiviikot?
Voin olla rauhallisin mielin vaikka mies suutahtaisi ja häipyisi mökötuvalleen. Kaksi viikkoa antaa jo kummasti pelivaraa, siinä ehtii selvitellä isommatkin solmut.
Miehessä on jälleen kerran tapahtunut huikea muutos. Inhottava ilkeilijä, känninen kusipää, valehteleva juoppo on poissa. Toivon, että lopullisesti. Antabus on todella kova myrkky, mutta keventää kummasti ihmisen oloa: mies pysyy taatusti kuivilla ja mitä kauemmin hän pysyy, sitä vähemmän hän haluaa juoda. Hän kyllä ymmärtää, että nyt on aika korjata suunta lopullisesti, loppuelämäksi.
Siitäkin olen iloinen että aiempien retkahdusten jälkeisiin aikoihin verrattuna mies ei nyt nöyristele ja morkkistele liikaa. Hän on oma sarkastinen itsensä ja hyvä niin. Nöyristelystä ei ole hyötyä pidemmän päälle.
Pystymme ennakoimaan ja suunnittelemaan tulevaa vapaammin ja rennommin ja miehen jokainen "oman ajan otto" ei enää tunnu uhalta. Emme kuitenkaan ahnehdi, etenemme pikkuhiljaa, yritämme tehdä kivoja juttuja ja nauttia siitä, että jatkuva pelko retkahtamisesta on ainakin toistaiseksi ohi.
Niin, toistaiseksi. Nyt mennään antabuksella, mutta jos lääke vaikuttaa maksa-arvoihin, on keksittävä jotain muuta. Onneksi tukiverkkoa, ammatillista, on ympärillä ja motivaatiokin taas kohdillaan, molemmilla.
Jos jotain tässä helvetinkurussa olen oppinut, se on se, että periksi ei kannata antaa jos sydämestä löytyy rippunenkin toivoa ja uskoa, mutta omat rajat pitää uskaltaa asettaa.
Rakkaudentunnustusten inflaatio
Viestit ovat tiivistelmä useamman ryyppyputken ajalta, nämä asiat viesteissä toistuvat. Kiinnostavaa on se, että ryyppyputkien ensimmäisinä päivinä mies saattaa myös haistatella ja toivottaa helvettiin, mutta heti kun pahin uho on laantunut, alkaa tässä tilanteessa irvokkaalta tuntuva rakkausvuodatus.
Uskottavuuteni ei ole edes nolla vaan jotain jäätävää miinusta. minä en pärjää ilman sinua, se tuli minulle taas selväksi viime yönä. ilman sinua olen se tyhjyyttään kumiseva vaski.Vaikeeta on, kun toista yritetään ymmärrettävistä syistä kahlita, ja kahlitseminen on sen toisen mielessä pahinta mitä voi olla, se haluu liitää vapaana, (vaikka tuhoonsa], sen toisen kanssa, jakaa maailman sen toisen kanssa, sielunkumppanin jonka luuli löytäneensä.Itken, itseäni, sinua, meitä, ei annettaisi tämän valua hukkaan.
Sun menettäminen olisi juuri käsittämätöntä. Se veisi kaiken. Minä en ole koskaan ollut riippuvainen kenestäkään. Nyt olen ja olen avuton sun edessäsi.Lopetan jos saan sut takaisin.Teen mitä haluut, Meen mihin tahansa hoitoon, jos vain saan pitää sut.(Mä rakastan sua. Oikeesti.)
Mutta, loppujen lopuksi, sanat jäävät sanoiksi, koska:
mulle ei tosiaan voi kukaan mitäänich bin ein übermensch
Kuinka pitkämielinen rakkauden on oltava?
Haluanko rangaista miestä kun otan etäisyyttä, pysyn omassa kodissani ja lopetan auttamisen, kärjistettynä: otan häneltä rakkauteni pois? Pieni osa ajattelee ja toivoo, että poissaoloni saisi hänet havahtumaan ja tekemään itselleen jotain, hakemaan apua, mutta suurin syy auttamatta jättämiseen on kertakaikkinen kyllästyminen ja totaalinen jaksamattomuus. Miksi yrittää kun aiemmatkaan yritykset eivät ole johtaneet mihinkään pysyvään. Ei rakkaus mihinkään ole kadonnut, mutta sitä on ollut yhä vaikeampi kaivaa pintaan pettymysten, ahdistuksen, raivon ja surun alta.
Kiltti idealisti minussa yrittää vieläkin piipittää, että niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan ja mitä jos itse olisin samassa jamassa. Ja että jokainen meistä tarvitsee hyväksyntää, tukea, hellyyttä ja rakkautta. Näin ajattelin vielä syyskuussa ja lokakuun alussa ja yritin hampaat irvessä, menin mukaan toistuviin putkien loiventamisiin ja yritin mahdollisimman tyynesti sietää miehen kaikki oikut. Tiheät repsahdukset kuluttivat (onneksi?) sen verran piippuun, että kun tapahtumat ja pettymykset ovat tuoreessa muistissa, auttamisesta kieltäytyminen on yhtäkkiä mahdollista. Helppoa se ei ole.
Pelkään että joudun katumaan. Pahin skenaario lienee se, että mies kuolee ja joudun itsesyytöksien valtaan loppuiäkseni: olisinko kuitenkin voinut tehdä mitään, olisiko sittenkin pitänyt yrittää. Jokaisella on vastuu omasta elämästään ja juomisestaan ja ketään ei väkisin voi auttaa jaadajaada, tiedetään, mutta lienee inhimillistä jossitella, tässä tapauksessa jo etukäteen.
En odota yllätystä, en pidätä hengitystä, vaikka tietysti toivon että jonkinlainen ihme tapahtuisi ja mies rimpuilisi itsenäisesti kuiville.
Viime yönä ehdin jo säikähtää. Mies soitti yöllä (olin menossa nukkumaan enkä ollut ehtinyt laittaa puhelinta äänettömälle) ja pelkäsi viinakramppia. Käskin häntä soittamaan 112, laitoin puhelimen äänettömälle ja nukuin läpi yön sikeästi, kiitos hyvien unenlahjojen. Mies oli soittanut yöllä 04 pari kertaa ja aamulla kuulin, että hänet tosiaan oli viety ambulanssilla sairaalaan, jossa hänet olisi lääkkeillä vedetty kuiville. Mutta: mies lähti taksilla kotiinsa, todennäköisesti kaljakaupan kautta. Hänellä riitti kaikenlaisia (teko)syitä miksi ei ollut halunnut sairaalaan jäädä.
Mies on selvänä passannut ja hellinyt ja puhunut kauniita, ollut totaalisen ihana. Mutta varoituskelloni ovat ajoittain soineet. Huomasin muutaman kerran tämän syksyn aikana, että hän oli erityisen joustava ja mukava, mutta kas, vaatikin kiltteyden päälle oikeutta ottaa lasin, kaksi viiniä tai tölkin, kaksi olutta. Toki huomautin hänelle asiasta, mutta annoin periksi etten pilaisi iltaa riitelyllä.
Mies puhuu tunteistaan ja osoittaa hellyyttään päivittäin, puhuu ja pussaa. Minua jatkuva puhuminen on jopa hieman rasittanut, hän on sekä selvänä että humalassa itku silmässä ja suu vaahdossa selittänyt kuinka ei koskaan ole rakastanut ketään yhtä paljon ja kuinka tekee kaikkensa eteeni. Se imarteli, mutta myös väsytti ja löi yli. Tuli jopa ajatus siitä, että koska hänestä on niin kovin ihmeellistä, melkeinpä suuri kunnian- ja suosionosoitus se, että hän on rakastunut ja rakastaa, minun on rakkauden nimissä kestettävä mitä tahansa. Rakkaudellaan hän on kietonut minut itseensä niin kiinni, että ottaa sen varjolla oikeutuksen toteuttaa itseään juomalla kun sellainen hinku päälle iskee. "Minähän rakastan sinua!" Taikasanoja joilla kaikki kuitataan. En epäile etteikö hänen tunteensa olisi aito, mutta hiuksenhienoa manipulaation makua siinä on ollut.
Mies on äärimmäisen herkkähipiäinen (huono itsetunto vaikka pitääkin itseään ylivertaisena muihin nähden?) ja takertuu pieniinkin poikkipuolisiin sanoihin, jopa äänensävyihin ja ilmeisiin, joita yleensä tulkitsee mielensä mukaan. Eli jos olin vaikka ajatuksissani, olin torjuva ja "vihainen".
Vaikka näennäisesti elimme minun velvollisuuksieni määrittämässä rytmissä, pikkuhiljaa alkoi tuntua siltä, että miehen mielentilat, nukkumattomuus ja milloin mitkäkin tikusta kehitetyt stressit linjasivat arkeamme. Olen koko syksyn ollut varpaillani. Elokuun lopusta saakka jokainen viikko on ollut alamäkeä ja on ollut vaikea enää löytää vilpitöntä riemua siitä, että on löytänyt rinnalleen ihanan miehen joka rakastaa ehdoitta ja ottaa rakkautta kiitollisena vastaan. Taustalla kummittelivat isot ja pienet pettymykset, kännisekoilut ja niiden erilaiset henkiset ja fyysiset seuraamukset, miehen mielentilojen arvuuttelu ja juomisten vahtiminen. Kolmen syksyisen retkahduksen jälkeen loiventelupäivät (max 6-7) vaativat käytännössä 24/7 valppautta ja skarppausta. Loiventeleva alkoholisti talossa on kuin vastasyntynyt vauva, yhtä vaativa. Ainoa ero se, että mies osaa kävellä itse vessaan. Mies sai minut ottamaan vastuun loiventavien tölkkien ja diapamien annostelusta. Vähän kuin kiva yhteinen harraste: tässä me yhdessä kivasti ja kiltisti hoidetaan paketti taas kasaan ja jatketaan toistemme rakastamista. Näin jälkikäteen ajateltuna yhteinen ponnistelu kohti selviä päiviä sisälsi sekin manipulointia: "on niin huono olo että pakko saada yksi, jos nyt annat niin en pyydä kahteen tuntiin". Mies tiesi, että pelkäsin hänen saavan viinakrampin ja käytti sitä häikäilemättä hyväkseen.
Taitavaa, täytyy myöntää.
Vuosipäivä
Vuoden sisällä mies on juonut yhtäjaksoisesti kuudessa erillisessä pätkässä, karkealla laskutoimituksella, noin 14 viikkoa eli kolme ja puoli kuukautta.
Kolme ja puoli kuukautta... Toipumisajat mukaan listattuna pyöristyy kevyesti neljäksi kuukaudeksi.
Neljä kuukautta ahdistusta, pelkoa, raivoa, surua, kipua, tuskaa, toivoa ja pettymyksiä.
Miehen juomisella on ollut selkeä vaikutus omaan elämääni. Olen laiminlyönyt omien asioideni hoitamista. En ole pystynyt keskittymään töihin sataprosenttisesti.
Mies on tuonut myös paljon hyvää. Koskaan en ole kokenut yhtä suurta rakkautta ja yhteenkuuluvaisuutta. Hän rakastaa minua ehdoitta ja minä rakastan häntä tulisesti ja vakaasti.
Siksi pudotus ja pettymys tuntuu niin synkältä ja pahalta. Olen välillä lamaantunut, välillä toimin hullun apinan raivolla pelastaakseni suhteen. Kumpikin syö energiaa ja vaikuttaa mielentilaan. Ei jaksa ihminen tällaista myllytystä loputtomiin.
On pakko asettaa rajoja. Edes elämäni rakkauden vuoksi en aio tuhota omaa ja lasteni elämää.
Dokukuplan sisällä on helppo rakastaa
Olen nyt asettanut rajani ja totisesti toivon etten lipeä niistä. Olen ilmoittanut etten halua enää osallistua juoppoputkien seuraamiseen tai niiden katkaisuun, mies on omillaan. Olen kertonut, että suostun tapaamaan miehen seuraavan kerran vasta kun hän tulee autolla hakemaan eli on täysin selvä. Hän ei lähde rattiin ottaneena, joten ajokuntoisuus on hyvä indikaattori.
Mies ei juopotellessaan koskaan soita, mutta viestii muuten. Lähinnä hän jauhaa rakkauttaan ja ikäväänsä. Kun siirrän keskustelua konkreettisiin toimiin, muistutan hoidettavista jutuista tai tiedustelen miten hän aikoo saada juomisensa poikki (hän on sanonut "tietenkin lopettavansa"), mies ei vastaa mitään, vaan tykittää kaunosanoilla. Tyypillinen vastaus konkreettiseen kysymykseen tms. on "rakastan sinua, olet ainoani". Naurattaisi, jos ei olisi niin järkyttävää.
Hän ohipuhuu ja elää tällä hetkellä ikiomassa juomisen hämärtämässä kuplassaan, jossa rakkauden sanat paikkaavat ja antavat kaiken anteeksi. Mitään hän ei tee siirtääkseen rakkauttaan teoiksi.
Höllyvältä mättäältä suonsilmäkkeeseen
Ensin on uho, yli-ihmisyys, hybris. Väliin rippunen ikävää ja rakkautta. Tai vaihtoehtoisesti pyhää vihaa, "vihaan sinua, en halua koskaan enää kuulla sinusta mitään". Kun dokaamista on jatkunut muutamia päiviä ja mies alkaa olla huonossa hapessa, hänelle iskee itseinho ja hänestä tulee itkuinen, vannova, kaipaava, rakkautta vuodattava, vaikeasti kiinni saatava. Hänestä ei saa otetta, mutta hän itse pommittaa unen ja pöhnän välisinä aikoina loputtomin viestein, joista niistäkin olen oppinut tunnistamaan kaavoja.
Rakastan sinua koko sieluni voimasta. En halua menettää sinua ikinä.En jaksa enää, mä vaan luovutan.En ryyppää, en lähde minnekään. Ikävä. Tuun kohta.
Syksyn aikana olen kertaalleen ties kuinka monettako kertaa tilannut hänelle lanssin ja parikin kertaa leikkinyt tölkinpiilotusleikkiä. Tölkinpiilotus on jännä kahden hengen seurapeli, jota pelataan, kun juoppo lasettelee putkeaan alas ja kaapissa on oltava tätä varten riittävästi olutta viinakrampin ehkäisyyn, mutta sitä ei saa olla vapaasti tarjolla, koska juoppo on ovela ja hiipii kuin kissa jääkaapille jos silmä välttää. Tästä syystä tölkit on piilotettava, mielellään jokainen omaan, mahdollisimman kekseliääseen piiloonsa, koska juoppo on myös laiska, eikä jaksa etsiä tölkkejä itse vaan herättää toisen vaikka keskellä yötä kun tarvitsee "yhden vain".
Kertaalleen olen myös joutunut turvautumaan miehen ystävien apuun, koska mies oli sellaisessa kunnossa, että makasi alasti makuuhuoneensa lattialla puoli päivää yrittäen holtittomasti kaatuillen välillä ylös. Kohtalaisen pienenä ihmisenä ei tullut edes mieleen yrittää nostaa häntä, joten jouduin soittamaan apujoukkoja paikalle. Oli säälittävää katsoa, kun toinen iso mies seisoo itkien katsomassa monikymmenvuotista ystäväänsä joka alasti möyryää lattialla edelleen ylös pääsemättä ja sopertelee sekavia.
Taidan olla hieman turtunut. Väsynyt ainakin. Rakkaus, sitä on edelleenkin ja sen puolesta haluaisin yrittää taistella - meillä parhaimmillaan on ollut hienoa yhdessä ja olemme suunnitelleet yhteistä elämää loppuiäksemme - mutta rakastavakin ihminen väsyy kun joutuu käymään samaa taistelua yhä uudestaan. Minun on suojeltava myös lapsiani siltä, että en väsähdä totaalisesti.
Viimeisin suonsilmäke on tuore. Sama kuvio, mies tempaisi kuin tyhjästä riidan. Aluksi järkytyin ja yritin sovitella ja pysyä rauhallisena. Kun mies jälleen kerran häipyi riidan varjolla, haistatellen mennessään, hermostuin itsekin. Normaalit vannomiset "en dokaa, en lähde dokaamaan". Riitelyä. Ilkeitä sanoja puolin ja toisin. Huolestuneena ja ahdistuneena minusta tulee ilkeä ja kylmä, jonkinlaista alkeellista defenssiä lienee. Tunteeni heiluvat laidasta laitaan, vihasta suunnattomaan suruun ja menetyksen tunteeseen.
Mies takertuu jokaiseen suuttuneena sanottuun ilkeään sanaani ja ohittaa kaiken muun. Olen vedonnut käytännön seikkoihin, sovittuihin juttuihin, annettuihin lupauksiin. Yrittänyt pyytää anteeksi sanoamiani ilkeyksiä. Mikään ei auta. Hän juo. Hän kuulemma "valitsee kuoleman". Olen kyllästynyt salailemaan asioita, en enää jaksa keksiä peitetarinoita, joten nyt kerron ihmetteleville miten asia on: mies juo, taas. Äitini kommentti oli että "ei tuosta tosiaankaan tule mitään". Se satutti, koska en vieläkään haluaisi siihen uskoa.
Onneksi olen kiinni elämässäni eikä ole edes mahdollisuutta lähteä väijymään miehen kuntoa ja tekemään epätoivoisia pelastusyrityksiä. Myönnän, se kävi mielessä, mutta onneksi soitin miehelle ja sain luurin täydeltä haistattelua ja raivokasta uhoa. Yritän pitää tuon puhelun miehen mielessä, enkä sitä toista, rakastavaa ja hellää, viisasta ja ihanaa. Sitä miestä kaipaan nytkin niin että sydämeen sattuu.
Alkoholismi on ankeuttaja joka vie rakkauden omiin pimeyksiinsä vaikka kuinka yrittäisi nykiä sitä takaisin.
Here we go again
Onhan hän totellutkin, useimmiten. Minusta vain on tympeää toimia jatkuvana alkovahtina ja loppujen lopuksi mies kuitenkin itse valitsee paljonko juo. Hän on taitava manipuloimaan ja vakuuttamaan: jos tämä yksi vielä, sitten ei viikkoon mitään.
Ja maistuuhan minullekin. On kiva istua aurinkoisella terassilla tai ottaa viikonloppuna viiniä. Erona on se, että minä pystyn lopettamaan, mies ei. Hänen on saatava seuraavana päivänä korjaussettiä, joka viimeisen kuukauden, parin aikana on johtanut siihen, että loiventavia otetaan tai korjaussettiä haetaan pitkin päivää. "On niin paha olo!" "En saanut taaskaan nukuttua, pakko ottaa pari kaljaa että uni tulee."
Tuntuu kuin jokin napsahtaisi miehen päässä kun sinne menee riittävästi alkoholia. Hänestä tulee ailahtelevainen ja arvaamaton. Aggressiivinen puheissaan ja elekielessään. Väkivaltaa hän ei ole minulle tehnyt, mutta verbaaliraivoaminen ja uhoaminen on äärimmäisen ahdistavaa.
Viimeiset viikot ovat olleet hiuksenhienoa tasapainottelua juomattomuuden ja juomisen välimaastossa. Nyt mies on juonut päivittäin noin viikon ajan. Minä olen pelastautunut omaan asuntooni ja elämääni, koska en halua sotkea omaa elämääni aivan täysin. En pysty, en halua, en jaksa. Näin etäältäkin miehen juomisen seuraaminen on kamalaa. Yritän vedota erilaisiin käytännön syihin ja läheisiin ihmissuhteisiin ja luonnollisesti meidän väleihimme, että hän ymmärtäisi lopettaa ajoissa, niin kauan kun ei ole vielä totaalisesti sukeltanut rännin sisään, mutta kaikki ns. järkipuhe valuu kuin kännikusi lavuaariin (miehen bravuuri on ryyppyputkien aikana kusta lavuaariin, älkää edes kysykö).
Alkoholistissa ja narsistissa (disclaimer: narsismi ON muotidiagnoosi, mutta käytän sitä tässä yhteydessä epävirallisena nipututusterminä) on paljon samaa. Ääretön minäkeskeisyys ja kyky manipuloida läheisiä, saada musta näyttämään valkoiselta.
On vaikea silti lähteä kokonaan, repiä miestä irti kuin laastaria. Meillä on aito ja syvä rakkaus, vastaavaa emme kumpikaan ole kokeneet. Viihdymme yhdessä. Meillä on samanlaiset perusarvot, mutta olemme riittävän erilaisia. Tuemme ja täydennämme toisiamme. Päälle fyysinen vetovoima ja hellyys - mitä enempää kukaan voisi suhteeltaaan toivoa? Ai niin...sitä ettei dokaaminen sotke kaikea.
Oikea tapa tukea
Olen ylpeä siitä, että hän on sitkeästi ollut kohta viikon katkolla. Tämä pitää muistaa sanoa ääneen.
Sekin on sanottava ääneen, että hänen ei tarvitse hyvittää minulle mitään. Jos hän syyllisyydentunnossaan matelee, nöyristelee ja yrittää 24/7 olla "kiltti poika", hänessä ennemmin tai myöhemmin herää kapinahenki, halu "olla mitä on", ja hän katoaa baareihin. Olen sanonut tästä hänelle aikaisemminkin: hän saa olla millainen vain, kunhan ei juo.
Yritän luopua vahtimisesta ja jatkuvasta epäilystä. Teen hänelle selväksi, että olen vieressä niin kauan kuin hän ei juo, mutta jos hän haluaa juoda, hänen on pärjättävä yksin, kuormittamatta minua. Helpommin sanottu kuin tehty: ryyppyputken aikana hätä ja huoli, turhautuneisuus, suru ja valtaisa raivo pitävät minut hälytystilassa kellon ympäri ja kadotan omaa elämänhallintaani.
On tehtävä enemmän asioita yhdessä. Tylsiä juttuja, tavallisia juttuja. Jotain spesiaalia välillä. Asetettava tavoitteita ja seurattava virstanpylväitä, isoja ja pieniä, nyt ja tulevaisuudessa.
Tärkeimpänä kaikista: on pidettävä huolta, että suhteesta ei tule hernekeppimäistä suhdetta, jossa minä tuen miestä itseni unohtaen. Jos näin käy, suurille tunteille käy pikkuhiljaa huonosti. Minäkin tarvitsen tukea, hellyyttä ja hoivaa (ja saan niitä selvältä mieheltä roppakaupalla). Notkahduksista huolimatta suhteen on pysyttävä vastavuoroisena ja tasapainoisena. En halua ajatella miestä vain "ihmisenä joka tarvitsee tukea". Minulle hän on ennen muuta Mies ja Rakas, jossa on paljon hienoja ominaisuuksia.
Katkolla
En ole tiennyt katkaisuhoidosta ennen tätä juurikaan mitään. Miehen kertoman perusteella katkolla ei tapahdu mitään, siellä kulutetaan aikaa. Vaikuttaa lähes säilöntäpaikalta, jossa hoivataan ihminen sellaiseksi, että jaksaa kävellä katkolta lähimpään baariin jatkamaan juomista. Toivottavasti tässä tapauksessa näin ei käy.
Mies on motivoitunut jatkamaan terapiaan tai "jonnekin" myös katkon jälkeen. Olen hieman yrittänyt googeloida vaihtoehtoja, mutta sekavaa on. Kovalla rahalla saisi psykososiaalista hoitoa, kognitiivista tms. terapiaa, mutta A-klinikan omista terapioista en ole saanut mitään tolkkua. Sellaista kyllä mainostettiin sekä puhelimitse että käynnillä. Toivottavasti jonkinlainen jatkokartoitus tehdään.
On kurjaa olla erossa niin ettei voi nähdä, saati edes soittaa ja viestitellä halutessaan, mutta toisaalta olen rauhallisempi kun tiedän hänen olevan tallessa. Hyödynnämme kaikki mahdollisuudet pitää yhteyttä viimeiseen minuuttiin.
Keväästä tulee haastava. Miehen toipuminen edellisestä, lähes kahden kuukauden juomaputkesta kesti parisen viikkoa. Voi olla, että toipuminen on nyt nopeampaa, koska putki oli yli puolet lyhyempi, mutta toisaalta hänellä on nippu käytännön asioita hoidettavanaan heti kun tulee/pääsee ulos katkolta.
Eniten pelkään sitä miten pystyn taas luottamaan. On selvä, että joka kerta kun mies lähtee "hoitamaan asioita", panikoin ja tuskailen hänen livahtavan baariin tai hakemaan olutta. En voi kuitenkaan koko ajan häntä muistutella tai sitoa patteriin kiinni. Homma on hänestä itsestään kiinni, minä voin vain olla rinnalla. Ja yrittää luottaa, jälleen.
Toivonkipinä
Oli varsinainen työvoitto saada mies A-klinikan ovesta sisään. Taksi ajoi meidät ensin väärään paikkaan ja jouduin juoksuttamaan krapulaista (todellisuudessa promillet yli 2) ja kännireissulla nilkkansa loukannutta epäileväistä miestä paikasta toiseen. Ravasimme parin korttelin väliä oikeaa ovea etsien, samalla raivosin puhelimessa 118-henkilölle joka ei suostunut yhdistämään suoraan A-klinikalle (josta olisin heti saanut oikeat suuntimet) vaan jostain kumman syystä halusi itsepintaisesti itse neuvoa tietä. Lopulta karjaisin naiselle keskellä liikennevaloja niin rumasti, että hän loukkaantuneella äänensävyllä lupasi "tietenkin yhdistää". Samalla hoputin ja paimensin miestä, jolla oli otsa vereentynyt kännissä kaatumisesta ja farkut polvesta rikki. Mahdoimme olla omituinen pariskunta.
Klinikalla odotimme vain noin 10 minuuttia, mutta jo tänä aikana miehellä paloi proput. Sain käyttää kaiken suostuttelutaitoni, että hän jäi paikoilleen. Konsultaation aikana mies hermostui täysin kuullessaan, että katkolla otetaan kännykkä pois ja annetaan vain tiettyinä aikoina käyttöön. Lisäksi toinen haastattelua tehneistä naisista erehtyi puhumaan "yhteisöllisistä keskusteluista" ja siitähän mies pillastui entisestään. Hänhän ei mitään AA-tyyppistä paskanjauhantaa ja lässytystä aikoisi sietää, ei varsinkaan nistien ja sekakäyttäjien kanssa. Minä muistuttelin miestä lupauksestaan totella ja nöyrtyä tämän kerran, mies otti kierroksia kännykän ottamisesta ja "itsemääräämisoikeutensa rajoittamisesta". Vetosin mieheen, ottakoon katkon seikkailuna ja uutena kokemuksena. Muistutin, että hänellä on täysi oikeus kritisoida lässytystä ja paskanjauhantaa. Keskustelumme volyymi nousi melkoisesti ja jossain vaiheessa pyysin kohtalaisen tiukasti haastattelijanaiselta, että nyt olisi ehkä paree olla kertomatta lisää yksityiskohtia katkosta, jos todella haluamme saada miehen sinne sisään. Toinen tätösistä soitti samaan aikaan puhelua katkolle ja joutui kovaäänisen keskustelumme vuoksi vaihtamaan huonetta kuullakseen vastapuolta. Onneksi soittotätönen luki tilanteen oikein eikä jatkanut yksityiskohtien puimista vaan jämäkästi vain totesi että nyt on paikka, ottakaahan taksi alle.
Oli jotensakin koomista, että äänekkään ja kiroilevan vastarinnan jälkeen mies kohteliaasti ja rauhallisesti kiitteli ja kätteli ja vakuutti hoitavansa homman.
Katkolla törmäsimme ensimmäiseksi kahteen miestyöntekijään. Vaistosin miehestä, että hän hieman rentoutui. Sovinistista tai ei, mutta hän yhdistää "lässytyksen ja paskanjauhannan" nimenomaan naisiin.
Jos hän pysyy katkolla viikon, olen luvannut ottaa hänet takaisin. Suunnitelmissa on hänen ehdottamansa terapia, mutta ilmeisesti sellaiseen pääseminen kestää tai vaatii vähintään kuukauden raittusjakson.
Miehen ainoa motivaatio on se, että hän ei halua menettää minua ja luopua suhteestamme. En tiedä riittääkö se. Mietin myös omaa jaksamistani: on raskasta olla tavallaan vastuussa toisen tahdosta toipua. Olen ajatellut yrittää tämän kerran, mutta jos yritys ei kanna, joudun luovuttamaan oman itseni vuoksi.
Miehen itseinho, häpeä ja syyllisyys saattavat kaataa hataran virityksen. Ne tulevat vyörymään päälle voimalla kun hän saa päänsä selväksi. Jos pääsisimme terapiaan, hän joutuisi ensimmäistä kertaa käsittelemään näitä tunteita ja se tulisi olemaan niin rankkaa, että uuden repsahduksen vaara olisi koko ajan kulman takana. Mies on tottunut pakenemaan negatiivisia ja lamauttavia tuntemuksiaan juomiseen.
Vein eilen miehelle vaatteita ym. tavaroita katkolle, koska hän lähti sinne suoraan, vain kännykkä ja lompakko mukanaan. Hän makasi sängyllä ulkotakki päällään, odotteli promillemäärän laskemista nolliin. Hän paleli, mutta oli kauttaaltaan likomärkä hiestä. Halasin tärisevää miestä. Suutelimme. Toivon hänen koko ajan muistavan ja tietävän, että välitän ja olen olemassa.
Itse yritän pitää mielessä millainen mies on selvänä ja kunnossa.
Hoito tai hauta
Lääkkeellistä katkaisua hän vierastaa, koska on sellaisen jälkeen päätynyt käyttämään alkoholia ja bentsoja.
AA:lle hän naureskelee. On kuulemma kokeillut, ei "ole hänen juttunsa".
Lääkkeettömiä, psykosiaalisia katkaisuja hän ei ole kokeillut, eikä suoranaisesti suoraan haukkunut, mutta ei ole suostunut suostu hakeutumaan niihin.
Terapiaan hän suostuisi - mutta miten viedä ryyppyputkessa oleva, lähes kävelykyvytön känniääliö terapiaan. Ei onnistu.
Kartoitin tänään vaihtoehdot. Kotikatko ei toimi, koska hän aiemmissa yrityksissä ei ole suostunut avaamaan tulijoille ovea ja jos on vielä kävelykunnossa, karkaa baariin.
A-klinikan ja terveyskeskuspäivystyksen kautta hän pääsisi suoraan katkolle ja sen jälkeen terapiaan, mutta toistaiseksi hän ei ole suostunut.
Koska pakkohoitoon ei voi alkoholistia määrätä, tuntuukin nyt, että miehen kohtalo on minun suostuttelutaitoni varassa...EIEIEIEI. Tämähän on juuri sitä vaarallista vastuunkantoa: sen pitäisi mennä niin, että ihminen itse tajuaa tarvitsevansa ulkopuolista apua ja suostuu ottamaan ensimmäisen askeleen. Elokuvissa se menisi niin. Itkuinen havahtuminen ja nöyrtyminen ja sen jälkeen tämäköiden viulujen siivittämänä kohti uutta elämää. Pari takapakkia matkalla, mutta onnellinen loppu.
Juuri nyt on paha edes yrittää, koska mies ei vastaa puhelimeen. Edessä lienee uusi tarkistuskeikka.
Psykopaatti, alkoholiongelmainen, narsisti, bipolaari, myöhäisvaiheen alkoholisti
Yleensähän ongelmaisten miesten naisia kuvataan läheisriippuvaisiksi. Läheisriippuvaisesta tulee mieleen vähän reppana hyysääjä, takertuva ja hoivaava nainen, jonka omanarvontunto on heikko.
Minä en ole sellainen, lainkaan. En pidä hoivaamisesta. Olen itsenäinen, osaan olla myös ilman parisuhdetta. Minulla on vahva itsetunto - äitini mukaan "ylikorostunut". Olen vahva, tiukka, jopa kova ja kylmä.
Mutta. Olen myös humanisti ja idealisti. Pyrin suoruuteen, reiluuteen ja oikeudenmukaisuteen. Yritän puhumalla ja konkreettisia tekoja tekemällä oikaista kaikki asiat joiden katson olevan pielessä. Olen suhteessa hellä, rakastava, lämmin, herkkä ja melkoisen joustava.
En juurikaan tunnista itseäni läheisriippuvaisuuden kuvailuista. Lähimmäksi pääsee kenties tämä määritelmä:
Läheisriippuvuus on sairaus tai sairauden kaltainen tila, joka syntyy kun ihminen elää hyvin voimakkaan ilmiön läheisyydessä eikä kykene käsittelemään tätä ilmiötä persoonallisuudessaan vaan sopeutuu sen olemassa oloon
Tommy Helsten
Pikkiriikkisen tunnistan itseäni myös Mari Huuskon listasta. Kontrollointi, ylenmääräinen huolenpito ja itsekriikki, ne voin myöntää. Tosin nekin vain osittain: äitinä olen suhteellisen rento, en ylihuolehtivainen tai tiukasti kontrolloiva emotyyppi lainkaan (en kyllä kaverimutsikaan), en ole kovinkaan mustasukkaista lajiketta (tähän tosin tullut edellisen suhteen pettymysten aikana pieni muutos) ja itsekritiikkikin on omasta mielestäni kurissa - miksi on väärin yrittää parastaan? Jos ei onnistu, otetaan opiksi ja yritetään seuraavalla kerralla tiukemmin.
En tosiaankaan tukahduta tunteitani tai piilottele mielipiteitäni, ja nimenomaan luotan vahvasti itseeni ja vaistoihini. Osaan myös lähteä pois huonosta parisuhteesta ja olla mieluummin yksin.
Olen lähinnä ongelmanratkaisija ja vastuunkantaja. Minun on vaikea luovuttaa jos näen mahdollisuuksia vielä olevan. Vastuunkantaja-nimike löytyi Heikki Oinas-Kukkosen väitöskirjasta, jossa selvitetään alkoholistin ja heidän läheistensä toipumista. Suosittelen etenkin sivuja 131-168.
Kun tähän vastuunkantamiseen ja haluun ratkoa omat ja muiden ongelmat yhdistetään pohjimmiltaan hyvin hellä ja laaja sydän, omalaatuisista/kiinnostavista/älykkäistä miehistä kiinnostuva mieli ja levoton luonne, ollaan tilanteessa, jossa koko suhdehistoria on yhtä tautiluokitusta.
Kun alkoholisti ei vastaa puhelimeen vuorokauteen
Ensin alkaa kysely: "Oletko kuullut mitään? Tiedätkö missä on? Jos todetaan että kukaan ei juoposta ole kuullut ja havaitaan että puhelimeen ei saada enää yhteyttä, huoli kasvaa kasvamistaan. Kauhukuvat vilisevät silmissä. Makaa raatona eteisessään. On tukehtunut omaan oksennukseensa. On saanut verensyöksyn. Sydän on pysähtynyt. Kaatunut ja lyönyt päänsä.
Tänään teimme rattoisan pienen iltaretken, ex-vaimo ja minä. Koska kumpikaan ei halunnut mennä yksin asuntoa tarkistamaan, menimme yhdessä (ei ollut ensimmäinen kerta) minun hallussani olevilla avaimilla sisään.
Valot päällä. Sotkuinen eteinen. Hiljaista. Ei vielä mitään hälyttävää. Olohuoneesta löytyi isännän vieras, olohuoneen pöytä oli katettu tyhjin ja puolityhjin oluttölkein, seassa yksi tyhjäksi juotu viinapullo, yksi lähes täysi viskipullo ja yksi lähes täysi kirkasviinapullo. Vieras luikki ovesta ulos kuin ankerias eikä vastannut kun tiedustelin onko ollut hauskaa.
Keittiön pöytä oli likainen ja täynnä oluttölkkejä sekin. Ympäri asuntoa oli ripoteltu tyhjiä muovipusseja joilla olutta oli kannettu sisään.
Isäntä itse makasi petaamattomassa sängyssään koomakännissä, kuset kalsareissa, otsa ja kädet ruhjeilla ja mustelmilla, silmälasit kadonneina, silmät silmätulehduksesta rähmivinä. Sängyn viereen oli keräytynyt oluttölkkitunturi.
"Mä kuolen! Mä en halua kuolla!" "Tuo yks bisse!" Ensimmäinen parkaisu sängystä, toinen komentavampi ex-vaimolle siinä vaiheessa kun isäntä oli jaksanut siirtyä olohuoneen puolelle. Olimme pohtineet vaihtoehtoja, ambulanssin soittamista (eivät ota jos silmät liikkuvat), vanhempien luo toimittamista (liian rankkaa heille), yksityiseen sairaalaan toimittamista (kallis keikka ja aiemmin kokeiltu). Päädyimme siihen, että keräsimme viinapullot pois ja haimme tilalle 10 kaljaa. Jätimme miehen jatkamaan juhlia, yksin.
Tällä kertaa selvisimme säikähdyksellä. Ei ollut raatona eteisessä. Sisareni arveli, että minusta tuntui varmaan pahalta jättää toinen tuossa tilassa yksin. Yllättävää kyllä, ei niin pahalta kuin aiempina vastaavina kertoina. Olen paatunut? Kovetan itseni? Tai sitten olen vain kuullut ja nähnyt tuon saman kuvion niin usein lyhyen ajan sisällä, että sääli on loppuun puhallettu.
Riipaisevinta oli se, että mies mökelsi "olevansa huono ja paska ihminen". Kun hän - toivottavasti - kännistään tokenee edes siksi aikaa, että osaa taas käyttää puhelintaan, aion muistuttaa etten edelleenkään pidän häntä huonona ihmisenä. Vaikeana ja ongelmaisena kenties, mutta en huonona.
Alkoholisti on taitava vesileipäilijä
Laskin huvikseni tänään kuinka monen ihmisen elämää tuurijuopponi koko ajan vaikeuttaa tai aiheuttaa huolta.
- Hänen vanha äitinsä antaa pojalleen rahaa ja vie juomaputkien aikana ruokakasseja. On kaiketi luopunut toivosta, että poika ikinä enää raitistuisi 100 %. Suhteestamme äiti ilahtui, se tarjosi hänen mielestään pojalle syyn olla selvänä.
- Hänen ex-vaimonsa on lasten kautta ikuisesti sidoksissa ex-puolisoonsa. Yrittää pitää etäisyyttä, mutta ryyppyputkien aikana joutuu viimeistään tekemisiin. Toivoo, että lasten vuoksi isä pysyisi kuivilla. Ilahtui suhteesta, koska se osaltaan vei häneltä hieman huolta pois.
- Hänen lapsensa (2 kpl) ovat pettyneet jo monia kertoja, silti heillä on hätä aina kun isä juo.
- Minun lapseni (2 kpl). Ovat kummissaan ja huolissaan. Ehtivät tutustua mieheen selvänä ja tykästyä.
- Minun äitini on raivona siitä, että joku juomisellaan sotkee hänen tyttärensä elämää.
- Minun siskoni on kiukkuinen ja turhautunut, että sisko ei saa revittyä itseään irti.
- Minun ystäväni ovat vuorotellen myötätuntoisia ja kyllästyneitä, koska ajatukseni pyörivät miehen ja miehen juomisen ympärillä, enkä osaa enää keskittyä muuhun.
Karkeastikin laskettuna pomppu noin kymmenen ihmisen elämään. Ja vain siksi, että alkoholista tulee elämän keskipiste syrjäyttäen kaiken muun.
Onnen esteenä iso musta möykky: alkoholismi
Kirjoitan myöhemmin aiempaa suhdehistoriaani, joka kenties valaisee sitä miksi aina näin. Nyt tilanne tämä:
- löysin nuoruudenrakkauteni uudelleen reilut puoli vuotta sitten
- tutustumisemme jälkeen hän joi seitsemän viikkoa putkeen ja kävi lähellä kuolemaa
- mies toipui, suhde jatkui ja kehittyi, kaikki vaikutti täydelliseltä, suunnittelimme yhteistä tulevaisuutta
- noin kahden kuukauden raittiin* kauden jälkeen mies aloitti uuden ryyppyputken...loppua ei näy
* Mies oli aluksi täysin juomatta, mutta kuvittelimme molemmat että hän kykenee kohtuukäyttöön, eikä "vedä liian kireälle". Lapasestahan se tietenkin lähti.
Putki
Kun mies juo, hän todella juo. Hän juo lavallisen olutta päivässä tai pullon kirkasta. Hänellä ei ole alkua eikä loppua, hän juo koko ajan ellei hetkisen aikaa nuku (unilääkkeillä). Hän torkkuu ja makoilee, tölkin on koko ajan oltava käden ulottuvilla. Hän puhuu ja paasaa jos hänellä on kuuntelija/kuuntelijoita. Puhe on poukkoilevaa, mielialat vaihtelevat suuresta synkkyydestä ja kuolemanpelosta hohotuksen kautta valtaisaan uhoon. Uhoon liittyy ajatuksia omasta ylivertaisuudesta kaikkiin muihin nähden, onhan hän nero ja Übermensch.
Hän menettää ajantajunsa, ei ole väliä onko yö vai päivä. Hän syö vain jaksaakseen juoda. Vain parissa päivässä kaikki ns. normielämään kuuluvat rutiinit ja tavat katoavat:
- hän ei peseydy, mutta korostaa AINA huuhtelevansa vehkeensä ja peppunsa koska ei halua muuttua ällöttäväksi, haisevaksi juopoksi
- hän ei vaihda vaatteitaan vaikka selvänä huolehtii niistä tarkasti ja pohtii asuvalintojaan
- hän kusee lavuaariin - tämän kännirännitavan perimmäinen syy ei ole selvillä, kuulemma "helpompaa"
- hän ei luonnollisestikaan pysty huolehtimaan muusta kuin siitä, että alkoholia on saatavilla eli kaikki jää hoitamatta: laskut kerääntyvät ja viihtyisä koti muuttuu sikolätiksi
- hän välttelee kaikkia kontakteja jotka muistuttavat häntä tosiasioista
- hän pommittaa viesteillä ja soitoilla välittämättä siitä onko yö tai päivä ja mitä on kenties jo aiemmin puhuttu
- hän ei vastaa puhelimeen eikä viesteihin tai valikoi kenelle vastaa
- hän unohtaa ladata puhelimensa tai unohtaa missä se on ja etsii sitä humalassa tuntikausia
- hän syö einesruoat suoraan pakkauksista, kylmänä
- hän rutistelee tölkkejä ja tiputtelee/heittelee niitä ympäriinsä
- hän ei malta juoda yhtä tölkkiä loppuun ennen seuraavaa
- hän örisee
- hän kuolaa
- itsesäälisen itkun vallatessa sylki valuu päälle ja lattioille, samoin räkä: hän niistää sen vaatteisiinsa tai ihoonsa
Jos mies selvitytyy baariin - useamman viikon putken jälkeen ei enää selviydy - hän lähtee sinne miten kuten, vaikkapa villasukka toisessa jalassa ja toisessa ei mitään. Sama mies, joka selvänä valikoi vaatteensa ja vaihtaa niitä päivittäin ollen ylpeä laadukkaista kengistään, takeistaan etc.
Baarissa hän pystyy kohtalaisen hyvin skarppaamaan ja leikkimään hauskaa seuramiestä, mutta voi olla myös kovaääninen, arvaamaton ja aggressiivinen, ja kerää itselleen ongelmia.
Ryyppykavereiden joukko on kirjava ja laaja. Aina löytyy joku jolta saa tuopin tai paukun. Aina löytyy ystävä, joka tuo viinapullon siinä vaiheessa kun mies ei enää itse pääse Alkoon tai lähikauppaan - kunhan ystävä saa palkaksi itselleenkin juotavaa.
Selvänä
Hyvä kysymys. Siis se, että miksi vaivaudun/vaivauduin, kun olen nähnyt miehen ylläkuvatussa jamassa (ja vielä pahemmassa, kuolemassa käsiin).
Selvänä mies on herkkä, hellistä hellin, rakastava, puhuva, pussaava, älykäs, hauska, sivistynyt, kiltti, kohtelias, huomaavainen. Hänen kanssaan voi keskustella mistä vain, hän huomioi, kuuntelee ja arvostaa. Hän auttaa kaikessa ja tukee määrättömästi tarvittaessa. Hänen kanssaan roskapussin vieminenkin on kivaa ja söpöä.
Mä tykkään tehdä tylsiä juttuja sun kanssa. Usko. Se on aika erikoista.
Minä todella uskoin (halusin uskoa?) siihen mitä mies sanoi: että minä olen hänen paras katkonsa ja lääkehoitonsa ja meidän suhteemme vuoksi hän haluaa yrittää.
"Haluan toimia ja elää niin että näen vuoden 2050. Sinun kanssasi."
Kohtuukäyttö...
Koska jo tutustumisen yhteyteen liittyi useamman viikon putki ja siitä yhdessä selviytyminen, alkoholista ja juomisesta ja raittiudesta puhuttiin paljon, päivittäin. Mies ei edes vannonut ikuista raittiutta, mutta hän lupasi, ettei enää koskaan laita minua käymään samaa helvettiä läpi. Hän halusi opetella kohtuukäyttämään, koska hänellä on teoria siitä, että osasyy rankkaan juomiseen liittyy hänen on-off -taipumukseensa: joko ei mitään tai kaikki. Läpi meni, niinpä annoin hänen satunnaisesti ottaa oluen tai pari, viinilasinkin. Suostuin myös lähtemään hänen kanssaan "parille", ja yllättäen hän pysyikin parissa. Ensimmäinen varoitusmerkki oli se, että hän halusi parille lähes joka ilta. Syykin löytyi: hän halusi "rauhallista yhdessäoloaikaa ilman lapsia". Tämänkin nielin, tokihan ymmärsin, että hänelle saattoi olla hieman rankkaa sukeltaa yhtäkkiä keskelle perhe-elämää, jota hän ei ollut viettänyt moneen vuoteen.
Ennen uutta putkea miehellä lipesi kerran kännin ja seuraavan päivän loiventelun puolelle, mutta korjausliike onnistui.
Suhde
Suhde alkoi alkoholin vuoksi lähes mahdottomana eikä sen pitänyt edes kehittyä, mutta niin vain kävi. Olimme miehen toipumisen jälkeen erittäin onnellisia ja päivä päivältä rakastuneempia. Käytännössä mies asui luonani, vaikka hänellä on omakin koti. Tilanne oli kummallekin uusi ja vieras: en ollut aiemmin tuonut teini-ikäisten lasteni eteen yhtäkään miestä asumaan ja oleilemaan, vaikka olen ollut pitkissäkin suhteissa.
Arki sujui kuitenkin yllättävän leppoisasti ja mies solahti sisään kuin huomaamatta. Vietimme säännöllisesti aikaa myös hänen asunnossaan, yritimme kehittää jonkinlaista rytmiä ja taktiikkaa kahden asunnon hyödyntämiseen.
Suunnittelimme tulevaisuutta, päiviksi, viikoiksi ja vuosien päähän. Hellyys ja rakkaus antoivat voimaa, luotin päivä päivältä enemmän siihen, että meillä on ihana yhteinen loppuelämä edessä. Koimme molemmat ensimmäisiä kertoja suhteessa: minä koin ensimmäistä kertaa olevani täysin hyväksytty kaikkineni, mies koki, että pystyi ensimmäistä kertaa avoimesti tunnustamaan rakkautensa ja nauttimaan sen voimasta.
En ole koskaan puhunut kellekään tällaisia. Minusta on ihanaa tunnustaa rakkauteni. Ihanaa. Ihanaa. Ihanaa. Sydämeni on niin täynnä rakkautta että pakahdun.
Rakkauden voima saattaa kuitenkin olla vaarallinen. Rakastunut ihminen on kuin psykoosissa tai riippuvainen. Miehen tunneryöppy oli hänelle ehkä liikaa. Ehkä hän ei uskonut siihen, että olisi enää onnen arvoinen kidutettuaan itseään vuosikausia syyllisyydellä ja häpeällä. Ehkä hän ahdistui, koska tiesi ettei kuitenkaan kykene pitämään onnea ehjänä. Niin tai näin, uusi putki alkoi tunneryöpyssä: lähtölaukaus oli se, että mies kehitti tyhjänpäiväisiä ja turhia mielikuvia minusta entisten suhteideni kanssa.
Rajat
Reilut kaksi viikkoa taistelin ja siedin lähtöjä ja palaamisia, alkoholin säännöstelyä, loputtomia puheita, vakuutteluja, rakkaudentunnustuksia, itkua, ryömintää, uhoa, lupauksia ja niiden takaisinvetoja. Lopulta pääni oli aivan kirjaimellisesti räjähtää: se oli kireä ja jännittynyt, toimin kuin robotti, en pystynyt edes kunnolla katsomaan "rakastettuani", joka istui sylki ja räkä poskella uutta kaljatölkkiä auki sihautellen. Pyysin häntä poistumaan ja jatkamaan juomista kotonaan. Ilmoitin ettei hän ole putki päällä tervetullut takaisin ja ilmoitin senkin, että toista kertaa en istu hänen vieressään juomista katsellen. Lupasin tukea ja auttaa jos hän suostuu...niin, mihin tahansa: katkolle, terapiaan, johonkin...
Katkolla on vain suhde, ainakin putken ajan. Yritän ottaa etäisyyttä. Se on vaikeaa, hän on kietonut minun lisäkseni monet muutkin läheisensä samaan alkoholinhuuruiseen verkkoon. Me kuulostelemme elonmerkkejä miehestä ja yritämme tulkita kännipuheluista (öin ja päivin) humalatilaa ja fyysistä kuntoa. Mies huolestuttaa ja sairastuttaa kaikki läheisensä.
Muistan japanilaisen pelin, Katamarin. Pelissä pyöriteltiin palloa johon käytännössä kaikki pallon tielle osuva takertui kiinni, jolloin pallo pikkuhiljaa kasvoi jättikokokoiseksi ja räjähti lopulta taivaalle planeetaksi. Nyt tuntuu hieman samalta. Olen jäänyt alkoholismipalloon kiinni, se on iso, kasvava ja muuttuu yhä mustemmaksi möykyksi. Jossain vaiheessa möykky räjähtää - en vain tiedä vielä miten.
Olen laittanut niin sanotusti ison pyörän pyörimään. Jos haluat, itse asiassa haluaisin, ota minut pois täältä. Mä oon menossa huonoille teille.