Toivonkipinä
Oli varsinainen työvoitto saada mies A-klinikan ovesta sisään. Taksi ajoi meidät ensin väärään paikkaan ja jouduin juoksuttamaan krapulaista (todellisuudessa promillet yli 2) ja kännireissulla nilkkansa loukannutta epäileväistä miestä paikasta toiseen. Ravasimme parin korttelin väliä oikeaa ovea etsien, samalla raivosin puhelimessa 118-henkilölle joka ei suostunut yhdistämään suoraan A-klinikalle (josta olisin heti saanut oikeat suuntimet) vaan jostain kumman syystä halusi itsepintaisesti itse neuvoa tietä. Lopulta karjaisin naiselle keskellä liikennevaloja niin rumasti, että hän loukkaantuneella äänensävyllä lupasi "tietenkin yhdistää". Samalla hoputin ja paimensin miestä, jolla oli otsa vereentynyt kännissä kaatumisesta ja farkut polvesta rikki. Mahdoimme olla omituinen pariskunta.
Klinikalla odotimme vain noin 10 minuuttia, mutta jo tänä aikana miehellä paloi proput. Sain käyttää kaiken suostuttelutaitoni, että hän jäi paikoilleen. Konsultaation aikana mies hermostui täysin kuullessaan, että katkolla otetaan kännykkä pois ja annetaan vain tiettyinä aikoina käyttöön. Lisäksi toinen haastattelua tehneistä naisista erehtyi puhumaan "yhteisöllisistä keskusteluista" ja siitähän mies pillastui entisestään. Hänhän ei mitään AA-tyyppistä paskanjauhantaa ja lässytystä aikoisi sietää, ei varsinkaan nistien ja sekakäyttäjien kanssa. Minä muistuttelin miestä lupauksestaan totella ja nöyrtyä tämän kerran, mies otti kierroksia kännykän ottamisesta ja "itsemääräämisoikeutensa rajoittamisesta". Vetosin mieheen, ottakoon katkon seikkailuna ja uutena kokemuksena. Muistutin, että hänellä on täysi oikeus kritisoida lässytystä ja paskanjauhantaa. Keskustelumme volyymi nousi melkoisesti ja jossain vaiheessa pyysin kohtalaisen tiukasti haastattelijanaiselta, että nyt olisi ehkä paree olla kertomatta lisää yksityiskohtia katkosta, jos todella haluamme saada miehen sinne sisään. Toinen tätösistä soitti samaan aikaan puhelua katkolle ja joutui kovaäänisen keskustelumme vuoksi vaihtamaan huonetta kuullakseen vastapuolta. Onneksi soittotätönen luki tilanteen oikein eikä jatkanut yksityiskohtien puimista vaan jämäkästi vain totesi että nyt on paikka, ottakaahan taksi alle.
Oli jotensakin koomista, että äänekkään ja kiroilevan vastarinnan jälkeen mies kohteliaasti ja rauhallisesti kiitteli ja kätteli ja vakuutti hoitavansa homman.
Katkolla törmäsimme ensimmäiseksi kahteen miestyöntekijään. Vaistosin miehestä, että hän hieman rentoutui. Sovinistista tai ei, mutta hän yhdistää "lässytyksen ja paskanjauhannan" nimenomaan naisiin.
Jos hän pysyy katkolla viikon, olen luvannut ottaa hänet takaisin. Suunnitelmissa on hänen ehdottamansa terapia, mutta ilmeisesti sellaiseen pääseminen kestää tai vaatii vähintään kuukauden raittusjakson.
Miehen ainoa motivaatio on se, että hän ei halua menettää minua ja luopua suhteestamme. En tiedä riittääkö se. Mietin myös omaa jaksamistani: on raskasta olla tavallaan vastuussa toisen tahdosta toipua. Olen ajatellut yrittää tämän kerran, mutta jos yritys ei kanna, joudun luovuttamaan oman itseni vuoksi.
Miehen itseinho, häpeä ja syyllisyys saattavat kaataa hataran virityksen. Ne tulevat vyörymään päälle voimalla kun hän saa päänsä selväksi. Jos pääsisimme terapiaan, hän joutuisi ensimmäistä kertaa käsittelemään näitä tunteita ja se tulisi olemaan niin rankkaa, että uuden repsahduksen vaara olisi koko ajan kulman takana. Mies on tottunut pakenemaan negatiivisia ja lamauttavia tuntemuksiaan juomiseen.
Vein eilen miehelle vaatteita ym. tavaroita katkolle, koska hän lähti sinne suoraan, vain kännykkä ja lompakko mukanaan. Hän makasi sängyllä ulkotakki päällään, odotteli promillemäärän laskemista nolliin. Hän paleli, mutta oli kauttaaltaan likomärkä hiestä. Halasin tärisevää miestä. Suutelimme. Toivon hänen koko ajan muistavan ja tietävän, että välitän ja olen olemassa.
Itse yritän pitää mielessä millainen mies on selvänä ja kunnossa.